Olen viherpiiperö, tunnen olevani rauhallinen ja oma itseni metsässä. Rakastan metsää ja luontoa. Henkeni salpautuu sammalien vehreydestä ja mietin kuinka sammal on peittänyt metsän tuhannessa vuodessa. Ihailen puita, joiden ympärille käteni eivät yllä, kiipeilen vuorilla ja haukon henkeäni kun näen suurinpiirtein kokoiseni muurahaiskeon. Luonto on vaan niin ihmeellinen ja kaunis. Kerään sieniä ja marjoja itseni lisäksi vanhoille ihmisille, jotka eivät itse pääse enää metsään.
Ja, te seurakunta. Te lirkuttelette kuinka metsä kirkkoni olla saa ja tällä nimenomaisella hetkellä yksi noista minun keijukaismetsistäni on hakkaamisen alla.
Sydänalasta otti kun näin sinne metsään laitetut punaiset stora enso nauhat. Mietin kuinka se nainen/mies voi edes itseään peilistä katsoa sen jälkeen kun on solminut nauhan suuren kuusivanhuksen oksalle.
Meinasin vielä viimeisen kerran käydä siellä. Harjumaisessa metsässä, jossa vesi solisee purona maan alta ja jossa on parhaat suppilovahvero paikat. Näin jo kaukaa suuren hakkuutyömaa kyltin.
Kuinka voin olla sellaisen seurakunnan jäsen, jonka tekoja halveksin suurella hoolla?
Kuinka voin olla sellaisen seurakunnan jäsen, joka hakkaa vanhoja metsiä vaikka suomessa on strategia jonka mukaan luonnonmonimuotoisuuden köyhtyminen pitäisi pysäyttää vuoteen 2020 mennessä?
Kuinka voin olla sellaisen seurakunnan jäsen, joka sanoo ottavansa huomioon esimerkiksi vesien suojelun ja silti ojittaa parhaat lakka- ja karpalo apajat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti