Olin osa WhatsApp- ryhmää, sain kuulla.
Sain kuulla, että joku oli kysynyt mistä saisi mustikkaa ja minulta ostaneen rouvan kertoneen: Sieltä saa niin isoa ja siistiä mustikkaa. Nuoret tytöt kerää ja ai että oli hyviä.
Naapuri kertoi toiselle, tuttava tuttavalle, ja pari kesää sitten ostanut otti yhteyttä että marjat on käyneet vähiin saisko teiltä.
Aikaisin aamulla hevosten hoitamisen jälkeen suunnistin siskon kanssa metsään.
Koivikon halki, jykän ylämäen laelle, suuren kuusen havujen ohitse; katsoin tässä kohtaa että tuleeko kanttarelleja. Tien yli metsään ja polkua pitkin alas suolle. Suon ympärillä avautui mustikkapensaat toinen toistaan tuuheampina ja terhakoina.
Suolla kypsyi lakka ja karpalo luikerteli omia teitään. Linnut lauloi ja minulla oli hetken päästä suu mustikassa.
"Enhän minä ole yhtään maistanut", väitin siskolle.
"Oletpas. Kerää sinne sankkoon ja pidä se suu ummessa. Se on ensimmäinen parinkympin litran tilaus ja oota vaan kun päästään kotiin niin äiti sanoo, että miten tulee mustikkaa, ois toiset kaksikymmentä litraa."
Tunnin puolentoista kyykkimisen jälkeen joimme sammaleella kahvit ja aloitimme kotimatkan. Pastellinsvyiset söpöt sankot täynnä. Aurinko helotti jo taivaalta kuumana ja oli sopivasti hevosten ruoka-aika. Jätimme mustikat kellarin suulle viileään ja menimme sisään.
"Tuleeko mustikkaa?" Kysyy äiti kädet tiskivedessä.
"Kyllä tulee." Vastattiin hymyssä suin yhdestä suusta, toisen hampaat mustana mustikasta.
"Riittääkö sieltä meillekin, kun tuli viestiä ja soittoa. Ois semmonen kolme sankkoo jo tilattu."
"Hyvin riittää."
Iltaholotnan tullessa lähdimme keräämään vielä sankolliset.
Nyt en ole matkalla suolle, en kerää mustikkaa, en lakkaa. En saa karpaloa en juolukkaa. Puolukka ei punastu.
Suon ympärys on hakattu, suo on ojitettu. Aluskasvillisuus turmeltunut, minun pienet kesätienestit ja herkulliset hetket kymmeniksi vuosiksi viety.
