maanantai 8. joulukuuta 2014

Life long journey to heal.

Kaikki tietävät, mitä yläaste ajasta sanotaan: elämän parasta aikaa. Yläasteella koetaan ensimmäiset suuret ja ehkä vakavammat ihastukset, koetaan elämän parhaat kokemukset ja laajennetaan ala-asteen kaveripiiriä. Luvassa on rippileiri, luokkamatkoja ja tietysti 9. luokan tanssiaiset. Yläasteen lopulla suunnitellaan jo tulevaisuuden luokkakokousta ja itketään peruskoulun päättäjäisissä kun kaikki lähtevät omille teilleen. Minulle ei käynyt yhtä onnekkaasti. Itse asiassa minusta tuntuu että elin kolme vuotta elämästäni helvetissä. Ala-aste aika oli elämäni parasta aikaa. Haluaisin sinne takaisin. Yläaste oli suoraan helvettiä ja lukio jotakin noiden kahden välimaastosta. Jouduin kokemaan jotain, mitä en halua kenenkään muun kokevan. Koin jotain, mitä tulee aina olemaan, mutta josta voi selvitä. Jouduin koulukiusaamisen uhriksi.


Kun koulukiusaaminen alkoi, olin juuri aloittanut yläasteen. Olin keskenkasvuinen ihmisen alku, kasvamassa oleva taimi. Olin siinä iässä, jolloin ollaan epävarmimmillaan kaikenlaisten elämässä tapahtuvien muutosten takia. Minulla olisi pitänyt olla vaikka kuinka paljon aikaa valmiiksi ja vahvaksi kasvamiseen, mutta kasvuni keskeytettiin mitä raaimmalla tavalla. Rankka kokemus saa ihmisen murenemaan palasiksi. Omat ajatukset, mieli ja itsetunto murenevat. Ajattelin, että minussa on jotakin vikaa. Tein jotakin väärin tai olin jollakin tavalla vääränlainen. Tunne on samanlainen kuin katsoisi itseään rikkoutuneesta peilistä. Kuvajaiseni muistuttaa minua, muttei kuitenkaan. Koulukiusaaminen jättää syvät avohaavat. Jotkut haavoista alkavat pikkuhiljaa arpeutua ja vaalenemaan. Toiset haavat jäävät syviksi ja avonaisiksi. Ne sykkivät. Joskus niitä ei huomaa, niiden olemassaolo ei satu. Joissakin tilanteissa ne alkavat sykkiä kiivaammin ja sen tuntee. Haavat haluaa sulkea, ommella kiinni. Mutta se ei onnistu. Jo senkin takia, koska ei osaa päättää käyttääkö lankana hopealankaa, ohutta kuin hämähäkinseitti. Silloin haavojen uudelleen auki repeäminen ei satu niin paljon, mutta haavoittuminen on helppoa. Vai käyttääkö lankana jotakin todella vahvaa. Se pitää haavat kiinni suljettuina, mutta jos joku haluaa satuttaa, se on kivuliaampaa. Koulukiusaamisesta voi selvitä vaikka sen aiheuttama maan vajoaminen jalkojen alla on syvä kuin Grand Canyon. Koulukiusaamisesta pitää selvitä. Olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtämään, ettei minussa ole mitään vikaa. 

 En koskaan ole ollut se tyyppi, joka menee esittelemään itsensä uusille ihmisille. Minun ei ole tarvinnut olla. Ala-asteella oppilaat tulivat minun luokseni ja huomasivat, että minusta saa oivan kaverin. Samat pelisäännöt eivät tuntuneet toimivan yläasteella. Ja myönnän, että tämä ominaisuus on huono ominaisuus, että se vika minussa on.

Parhaina päivinä olin koulukavereilleni kuin ilmaa. Olin välttämätön paha, joka tuli mukana ja johon piti tottua. Pahimpina kiusaamispäivinä olin kuin koiran paskaa niiden kengissä. Minusta yritettiin päästä eroon keinolla millä hyvänsä. Fyysistä väkivaltaa ei koskaan käytetty. Toisaalta olisin ehkä halunnut, että kiusaaminen olisi ollut kerrasta poikki. Kunhan he olisivat vain vieneet minut roskiksen taakse ja iskeneet silmän mustaksi. Ja kylkiluun poikki ja se olisi sillä kuitattu. Mutta sanat ja eleet ja ilmeet. Sanaton, henkinen väkivalta on herkälle ihmisille vielä pahempaa kidutusta kuin nyrkit.

Kaikki rohkeus ja itseluottamus puristettiin minusta ulos kuin sienestä

Ylppärikokeista kotiin lähtiessä yksi tyttö antoi minulle kyydin kotiin. Jotenkin puhe lipsui aina vain lähemmäksi sitä että koin ilmapiirin koulussa huonoksi. Että minua oltiin kiusattu. Tyttö sanoi että, koska olin aina istunut yksin, kaikki vain hiljaa päättivät jättää minut rauhaan. Jättää rauhaan? Outo tapa jättää yksinään oleva rauhaan. Ymmärrän häntä toisaalta. Onhan se hankalaa muillekin tehdä aloite uuden ihmisen kanssa. Minä vain olisin sitä kaivannut ja arvostanut.

Pikkuhiljaa, tiili tiileltä, alan purkaa eteeni rakentamaani suojamuuria. Pala palalta liimaan yhteen sisälläni olevan palapelin palasia. Palat eivät tule koskaan sopimaan täydellisesti yhteen, mutta sentään minusta tulee kokonainen. Ehkä vielä joskus pystyn katsomaan itseäni ehjästä peilistä ja näkemään itseni tavalla, jolla läheiseni minut näkevät. Tavalla, jolla näin itseni ennen. Ehkä vielä joskus hymyni ulottuu silmiin asti, samalla tavalla kuin ennen.
Edessäni on elämän pituinen matka ja olen sen vasta aloittanut. Toivon ja uskon, että jossakin vaiheessa elämääni tulen pääsemään perille.
                                                    
                                                Siihen asti,
                                                           pysytään vahvoina,
                                                               yhdessä.
(c)Pauliina Ropponen
Tekstin kopionti ilman lupaa kielletty.


Little Xmas Party