Kaikki
tietävät, mitä yläaste ajasta sanotaan: elämän parasta aikaa. Yläasteella
koetaan ensimmäiset suuret ja ehkä vakavammat ihastukset, koetaan elämän
parhaat kokemukset ja laajennetaan ala-asteen kaveripiiriä. Luvassa on
rippileiri, luokkamatkoja ja tietysti 9. luokan tanssiaiset. Yläasteen lopulla
suunnitellaan jo tulevaisuuden luokkakokousta ja itketään peruskoulun
päättäjäisissä kun kaikki lähtevät omille teilleen. Minulle ei käynyt yhtä
onnekkaasti. Itse asiassa minusta tuntuu että elin kolme vuotta elämästäni
helvetissä. Ala-aste aika oli elämäni parasta aikaa. Haluaisin sinne takaisin.
Yläaste oli suoraan helvettiä ja lukio jotakin noiden kahden välimaastosta. Jouduin
kokemaan jotain, mitä en halua kenenkään muun kokevan. Koin jotain, mitä tulee
aina olemaan, mutta josta voi selvitä. Jouduin koulukiusaamisen uhriksi.
Kun
koulukiusaaminen alkoi, olin juuri aloittanut yläasteen. Olin keskenkasvuinen
ihmisen alku, kasvamassa oleva taimi. Olin siinä iässä, jolloin ollaan
epävarmimmillaan kaikenlaisten elämässä tapahtuvien muutosten takia. Minulla
olisi pitänyt olla vaikka kuinka paljon aikaa valmiiksi ja vahvaksi
kasvamiseen, mutta kasvuni keskeytettiin mitä raaimmalla tavalla. Rankka
kokemus saa ihmisen murenemaan palasiksi. Omat ajatukset, mieli ja itsetunto
murenevat. Ajattelin, että minussa on jotakin vikaa. Tein jotakin väärin tai
olin jollakin tavalla vääränlainen. Tunne on samanlainen kuin katsoisi itseään
rikkoutuneesta peilistä. Kuvajaiseni muistuttaa minua, muttei kuitenkaan. Koulukiusaaminen
jättää syvät avohaavat. Jotkut haavoista alkavat pikkuhiljaa arpeutua ja
vaalenemaan. Toiset haavat jäävät syviksi ja avonaisiksi. Ne sykkivät. Joskus
niitä ei huomaa, niiden olemassaolo ei satu. Joissakin tilanteissa ne alkavat
sykkiä kiivaammin ja sen tuntee. Haavat haluaa sulkea, ommella kiinni. Mutta se
ei onnistu. Jo senkin takia, koska ei osaa päättää käyttääkö lankana
hopealankaa, ohutta kuin hämähäkinseitti. Silloin haavojen uudelleen auki
repeäminen ei satu niin paljon, mutta haavoittuminen on helppoa. Vai käyttääkö
lankana jotakin todella vahvaa. Se pitää haavat kiinni suljettuina, mutta jos
joku haluaa satuttaa, se on kivuliaampaa. Koulukiusaamisesta voi selvitä vaikka
sen aiheuttama maan vajoaminen jalkojen alla on syvä kuin Grand Canyon.
Koulukiusaamisesta pitää selvitä. Olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtämään, ettei
minussa ole mitään vikaa.
En koskaan ole ollut se tyyppi, joka menee
esittelemään itsensä uusille ihmisille. Minun ei ole tarvinnut olla.
Ala-asteella oppilaat tulivat minun luokseni ja huomasivat, että minusta saa
oivan kaverin. Samat pelisäännöt eivät tuntuneet toimivan yläasteella. Ja
myönnän, että tämä ominaisuus on huono ominaisuus, että se vika minussa on.
Parhaina
päivinä olin koulukavereilleni kuin ilmaa. Olin välttämätön paha, joka tuli
mukana ja johon piti tottua. Pahimpina kiusaamispäivinä olin kuin koiran paskaa
niiden kengissä. Minusta yritettiin päästä eroon keinolla millä hyvänsä.
Fyysistä väkivaltaa ei koskaan käytetty. Toisaalta olisin ehkä halunnut, että
kiusaaminen olisi ollut kerrasta poikki. Kunhan he olisivat vain vieneet minut
roskiksen taakse ja iskeneet silmän mustaksi. Ja kylkiluun poikki ja se olisi
sillä kuitattu. Mutta sanat ja eleet ja ilmeet. Sanaton, henkinen väkivalta on
herkälle ihmisille vielä pahempaa kidutusta kuin nyrkit.
Kaikki rohkeus ja
itseluottamus puristettiin minusta ulos kuin sienestä
Ylppärikokeista
kotiin lähtiessä yksi tyttö antoi minulle kyydin kotiin. Jotenkin puhe lipsui
aina vain lähemmäksi sitä että koin ilmapiirin koulussa huonoksi. Että minua
oltiin kiusattu. Tyttö sanoi että, koska olin aina istunut yksin, kaikki vain hiljaa
päättivät jättää minut rauhaan. Jättää rauhaan? Outo tapa jättää yksinään oleva
rauhaan. Ymmärrän häntä toisaalta. Onhan se hankalaa muillekin tehdä aloite
uuden ihmisen kanssa. Minä vain olisin sitä kaivannut ja arvostanut.
Pikkuhiljaa,
tiili tiileltä, alan purkaa eteeni rakentamaani suojamuuria. Pala palalta
liimaan yhteen sisälläni olevan palapelin palasia. Palat eivät tule koskaan
sopimaan täydellisesti yhteen, mutta sentään minusta tulee kokonainen. Ehkä
vielä joskus pystyn katsomaan itseäni ehjästä peilistä ja näkemään itseni tavalla,
jolla läheiseni minut näkevät. Tavalla, jolla näin itseni ennen. Ehkä vielä
joskus hymyni ulottuu silmiin asti, samalla tavalla kuin ennen.
Edessäni
on elämän pituinen matka ja olen sen vasta aloittanut. Toivon ja uskon, että
jossakin vaiheessa elämääni tulen pääsemään perille.
Siihen asti,
pysytään vahvoina,
yhdessä.
(c)Pauliina Ropponen
Tekstin kopionti ilman lupaa kielletty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti