sunnuntai 18. marraskuuta 2018

I remember when I was little
Santa would come at 4 o`clock
when it´s pitch black and dark

Sky would be like deep blue sea
like velvet 
and stars staring down at me

Now when I look at the sky
it´s lighter and it´s bright
Then I realize 
It´s almost midnight


Siis tuli vaan mieleen. Ihan muutamia vuosia sitten makasin keskellä meidän pihatietä, uuvuksissa koska olin laskenut mäkeä sen miljoonannen kerran enkä jaksanut enää kävellä mäkeä ylös. Mä vaan makasin kirpeessä pakkasessa, sisko vierellä ja katsoin. Oli pimeetä. Ei nähnyt nenäänsä pidemmälle. Pakkanen kimalteli puiden oksilla ja hangella. Kuu mollotti taivaalla ja tähtiä oli ainakin miljoona. Ja, taivas Se oli jotenkin taianomainen. En tiedä miten sen värityksen kuvailis parhaiten. Se oli tosi synkän sininen, siitä tuli mieleen sametti. Pehmeä ja syvä. Miltei musta. Missään ei näkynyt valojuovakaan paitsi tietysti kuunsilta hangella. 

Nyt mä olin pari päivää sitten ulkona samalla tavalla. Ihan vaan katsomassa. Ja, taivas on jotenkin tosi valoisa. On idässä jotenkin silmiin sattuva valojuova matalalla taivaanrannassa, on lännessä, pohjoisessa, etelässä, ja jokapuolella. Mä näen nenäni ja kaiken siitä eteenpäin. En tarvitse valolamppua, ei tarvitse pihavaloja laittaa päälle. Ja taivas ei ole enää samettia se on kuin leimennettua tavaraa. Toki ympärillä on hämärää, mutta äitikin sanoi  "Kyllä on jotenkin oudon valoisaa. Muistatteko kun joulupukin aikaan oli jo neljältä pilkkopimeetä ettei paljon Petterin punanen kuonokaan auttanut. Mikähän tää tämmönen nyt on, mehtää taas kaadettu ja varmaan on asutusta tullut johonkin niin paljon että meille asti paistaa pimeepelkosten pihavalot. Ja, sitten viitti se naapuri; jos tuohon tienvarteen laitetaan valot niin ei se pihaan näy. Kyllä muuten näkyisi kun näyttää näkyvän Kurkimäki, Hiltulanlahti ja muut mäet ja lahdet koko Kuopiossa niin pihaan asti." ihan olen äitiini tullut 😀





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti