sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu...

... paitsi tuo yks koirien ulkoilluttaja, joka luulee että ainoat kilonkaristus lenkkipolut löytyy täältä meiltä päin, joka on muuten meitä lukuunottamatta lähes asunnotonta seutua, ja täten rauhoitettu stressittömäksi ympäristöksi meidän Guinnesin World Records kirjaan pääsevälle puskamörköilijä hevosellemme. 

*olen lukenut Dorian Gray:ta jonka vuoksi lauseet ovat pitkiä*

Yritin tänään tehdä vaikutuksen siskooni ja hoitaa heposemme iltapuuhat ihan itse. Menen tarhaan ja avaan portin. Huomaan jo tässä vaiheessa että heppa on levoton ja varuillaan. Kuulostelee korvat pystyssä, sieraimet levinneenä ja katselee syrjäsilmällä minuun, pitäen kuitenkin herkeämättä silmällä tietä siellä Iiroossa. Puhun rauhoittavasti hevoselle ja jäämme yhdessä kuulostelemaan. Minä en kuule mitään (suvussa on huonokuuloisuutta) enkä liiemmin haistakaan. Heppa laittaa päänsä suojaa hakien olkapäälleni ja katsoo sitten nopeasti taas, ettei mörkö vaan karkaa päälle. Ajattelen, että on joku iltakelkkailija mennyt vaikkei pakokaasu haisekaan ja lähden viemään hevosta karsinan tuntumaan, hoitopaikalle. Hän seuraa kuuliaisesti mutta kun hänen pitäisi asettua nätisti hoidettavaksi, perse sinne mihin lie mörkön päin, hevonen friikkaa. Ei suostu, ei sitten millään. Kääntyilee ja vilkuilee taakseen, "En suostu kääntämään selkääni aistimalleni vaaralle!" Hevosen silmät ja eleet huutavat. Minun oli pakko sanoa siskolleni, että hoitaa hevosensa ja sitten mennään katsomaan mikä siellä oikein on. Tämä käyttäytyminen ei millään muotoa ole luulosairautta vaan siellä on nyt oikeasti mennyt joku hevosta säikäyttävä juttu. Kelkka, susi, ihminen rakkineen??? Paljon mahdollista.

Heppa ei suostu menemään karsinaan itsenäisesti vaan sisko taluttaa hänet sinne tiukalla otteella ja laittaa oven perässään kiinni. Hevonen kurkottaa heinätuppo suussa pitkälle karsinan ovesta ja pärisee. 
- Me mennään, ei hätää. Sisko rauhoittelee. Valot sammuu ja me menemme ilmoittamaan välikohtauksesta äidille ja lähdemme tutkimusretkelle. 

Ensin jälkiä katsoessamme ajattelemme että heppa on taas omiaan säikkynyt. Sitten näemme ne, suuret jäljet kuin sudella konsanaan. Varmaan Fannyn kavion kokoiset (shettis). 
- Jaahas, taitaa naapurin tytär olla taas kotosalla. Yleensä juuri silloin kuin tämä nainen on kotona koirat eksyvät meidän rauhaiselle alueellemme. 
- Viititäänkö? 
- Ei kai, nyt näin myöhään?
- No kävihän tuo muijakin niin että hevonen on saada slaagin.
- Niinpä, eiköhän mennä..
- Ja seisoskella hetki koirien edessä!
- Näin tehdään! 

*keskusteluamme kun jahkailemme mennäkö vai ei, katsomaan onko koiran jäljet vieneet minne*

Ja juuri sinnehän ne vie! Hah, luuli pääsevänsä kuin koira veräjästä vaan loukkoon jäi. 

Kiitos iltamyöhäisestä visiitistä. 

Toscan pitäisi tehdä vaikutus naapurin mieheen joka sai melkein sydänkohtauksen talvella Toscan säikähtäessä hänen hiihtoretkeään. Meidän Tosca kun säikkyy herkästi mitä vain. Lattianpesusankoa, muovipussia autonikkunassa, isän silitysyrityksiä, siilinpoikasta tienvarressa... list goes on and on and on.... 

Ne koirat on vielä äänekkäimmästä päästä

Keski-iän ylittänyt, vieläkin samaa kriisiä poteva naisihminen ei voi ymmärtää muuta kuin jokamiehenoikeutensa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti