Adoptiosta

Kirjoitin tästä jo aiemmin postauksen:  Jotkut saavat lapsen,  minä aion ostaa yhden.
Mutta nyt luettuani 17.9.2015 olevan Seura lehden ja sen tarinan adoptiosta, päätin kirjoittaa uudelleen.

Ajattelin jo valmiiksi, että Suomessa toimiva adoptointi prosessi on pelkkää paskaa. Tarkoituksella hankalaksi tehty, rahastus on tärkein- juttu. Adoptointi prosessissa sossunmuijat vaan haluaa päteä. Eiks vaan?

Siis tässä Seuralehden jutussa Peurasen perhe, äiti isä ja heidän kolme tytärtään, haluavat adoptoida lapsen. He aloittavat prosessin. Viisi vuotta meni ja kaksi kertaa piti adoptiolupakin uudelleen hakea. Miksi se muuten vanhenee, jos sen kerran on hakenut niin pitäköön kutinsa kunnes se haikara tuo sen penskan. No, sitten tulee iloinen soitto, että ois pieni poika mahdollista saada. Teillä on kahdeksan tuntia aikaa päättää. HAH! Ensin ne sossunmuijat ootatuttaa monta pitkää vuotta ja puuttuu hiusten pituuteenkin. ( nainen leikkaa hiukset lyhyiksi ja siitä tulee isompi haloo kuin ilmastonmuutoksesta konsanaan, että miks menit leikkaamaan. Mä olisin tuossa vaiheessa vetässyt kysyjää lättyyn ja sanonut että minähän teen hiuksillani jumalauta mitä haluan, jos haluan pulipääks kesken adoptioprosessin ja lahjottaa hiukset vaikka syöpäpotilaille niin sama se!)  Niin, siis. Ensin pannaan oottamaan ikuisuus ja sitten pitää vastaus tulla kuin apteekin hyllyltä tai jonon hännille uudelleen. Aika pohjalta koko prosessi.

Tiedän etten yhtään helpota tulevaa adoptioprosessiani näillä minun teksteilläni. Jotka tuppaavat olemaan yhtä suoria kuin kierot savolaiset, yhtä rehellisiä kuin raastuvat ja ronskeja kuin Rosvo Roope. Mutta kun minua ärsyttää.

Minua ärsyttää se että kun olen 25 ja aloitan adoptioprosessin, haen lupaa yksin. Ei se tee minusta sen huonompaa vanhempaa kuin jos minulla olisi se kakslahkeinen vierellä. Yksinhuoltajaperhe voi olla parempikin joissakin tilanteissa verrattuna perinteiseen ydinperheeseen.
Minua ärsyttää, että asiasta, jonka pitäisi olla yksinkertaisuudessaan  ihana asia, on tehty tekemisen ilosta liian hankala
Minua ärsyttää se, että mitä varmimmin adoptioprosessini tyssää siihen, että minulla ei ole antaa niille sossunmuijille perheen ulkopuolista suosittelijaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tulevasta lapsestanikin tulisi sosiaalisesti uusavuton. Vaikka itse olen huonosti ihmisiin tutustuva, introvertti ja arka, niin se ei tarkoita sitä ettenkö laittaisi lastani harrastuksiin kavereita etsimään.
Minua ärsyttää se tosiasia että kaikki on aina paremmin Amerikassa. Jos olet amerikkalainen miljoonia takova tähdenlento, saat uuden pennun sormia napsauttamalla jos vaan haluat. Jolie-Pitt perhe saa riveihinsä kahdeksannen pennun helposti. Eikä Angelinalta varmaan kysytä, miks oot noin laiha, tai miksi sulla Brad on noin pitkät hiukset. Eikä niiltä varmaan kysytä miksi yksi niiden lapsista ei tiedä onko lintu vai kala. Suomessa taas kaikki syynätään ja tutkitaan tarkemmin kuin FBI syynää rikoksiaan. Kaikki kaivellaan pohjamutia myöten kunnes ikirouta tulee vastaan.
Minua ärsyttää, että haluan antaa pienelle pojalleni isoisän nimen, mutta Suomi on tehnyt tuon pienen pojan saamisesta niin vitun hankalaa.