Pari päivää sitten opettajan arviossa opettaja sanoi minulle: "Joskus tulee sellainen fiilis, että oletko sinä hieman surullinen." En mielestäni ollut surullinen. Olin vain niin keskittynyt omiin tehtäviini. En ole tutustunut luokkalaisiin, koska tutustun huonosti ikäisiini ja muihin uusiin ihmisiin. Ja, jos itsekseni nauraa kihertäisin, minut leimattaisiin hulluksi.
Minun on huono laittaa teille kuvaa, jotta voisitte arvioida näytänkö surulliselta, koska linssilutena osaan kameralle poseerata. Mutta näköjään menneisyyteni huokuu vielä minusta niin vahvasti, että näytän joskus allapäin olevalta. Onko asiat todella niin huonosti? Itse koen voivani ihan hyvin. Paremminkin kuin ihan hyvin. Minulla taitaa vain tämän hyvän olon alla olla surupusero, joka silloin tällöin näyttäytyy vaikken sitä itse tiedostaisi.
Minun ei pitäisi tehdä itseäni haikeaksi ajattelemalla joka käänteessä "mitä jos" "millainen olisin nyt" "entä jos olisin valinnut toisin". Mutta en voi sille mitään että tiirailen peräpeiliin aina kun mahdollista. Vielä joskus en enää peruuta vaan kuljen vauhdilla eteenpäin. Siihen asti kaksi eteen, yksi taakse.
Ihailen niitä, jotka ei kato taakse
Kulkevat eteenpäin saavuttaakseen Riisuakseen Surupuserosta
Ja antaa uuden vaatteen Antaa suuntaa elämänkaareen
Khid
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti