On meillä suullisia lupia

Lueskelin kirjaa tv-huoneessa yhden hoidossa olevan laikan pennun kanssa kun seinässä lattian alla oleva kallio antaa ymmärtää, että ulkona menee joku moottoriajoneuvo. 

"Tuliko se isä jo takasin?" Huudan siskolle olohuoneeseen, joka kaitsee toista koiranpentua.

"Ei kai."

Kumea ääni jatkuu.

"Käy vilkasee, siellä menee joku."

Sisko juoksee ja lujaa meneekin. Siellähän ne. Viime kerran neljästä mönkijästä kaksi kappaletta, kelkkareitillä. Ollaan jo siltakin jo nostettu pois, kun ei tuossa lumi määrässä mennä enää kelkalla. Ja, siihen  pieneen lampeen tulee kesällä ankkoja jonka yli silta talvella menee.

Äiti on pysäyttänyt yhden niistä ajelijoista ja kyselee: ollaanko tietoisia että kelkkareitillä ei ajella mönkijällä. Ja, taitaa olla lumimäärä sellainen että tämän vuoden kelkkailut on ohi. 

Ajaja vaan sanoo, että on meillä suullisia lupia. 

Jaah. Ei ole meiltä ainakaan kukaan lupia kysellyt. Onkohan isä taas jaellut omiaan...

Olivat käyneet kääntymässä mäellä, johon pystytettiin viime kertaisten sankareiden jälkeen: kelkkareitti ei mopo/mönkijä- kyltti.

Sitten menneet Karttulan tielle, eli näköjään ovat ihan kortillisia. Tulleet sitten postilaatikon kautta takaisin ja yrittäneet ajella kelkkareitillä. Mitenkähän jos ei oltais oltu paikalla, ja kun se siltakin jo poistettu. Olisko mennyt terijoensalavan taimi? 

Niin kuin jo viime kerralla mainihin. Se on talvella kelkkareitti. Kesällä pihapiiri. On kesäkeittiötä, irrallaan juoksentelevia koiria, pässejä, poneja. 

Täällä suomessa on varmaan joku kirjoittamaton laki. Mennään mistä meinataan. Katellaan mihin tää tie vie, tai tuo polku. No, tossakin joku tie. Ihan vaan uteliaisuutta mikäs tie tuo on...